Ei minä, vaan me

Se talo, min portilla kilpi on: 
"Tässä talossa tehdään työtä" 
Se talo on pyhä ja pelvoton 
ja pelkää ei se yötä. 
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, 
kun vaan se työtä on oikeaa 
ja kun sitä palkan et tähden tee! 
Työ riemulla palkitsee. 

-Eino Leino 

25.4.2016 20:52
Uusi viikko esityskauden jälkeen alkoi kehotunnilla. Pitkästä aikaa tehtiin kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja voltteja. Viimeksi, kun käveltiin Mustakallion voimistelusaliin, oli maassa vielä lunta. Nyt sitä ei enää ole. Aika menee nopeasti ja kesä lähenee koko ajan.



Vapauttakaa kuningas Oidipus –esitys on nyt jäänyt taa. Tämä viikko menee purkaessa lavasteita. Valo pääsee jo ikkunoista saliin ja kattoon kiinnitetty valkoinen lakanaverkko odottaa jo pakattuna palvelemistaan seuraavassa taideteoksessa. Olo on haikea. Enää ei ole monta viikkoa lukuvuoden loppuun.

Tänään tajusin, kuinka olen jo tottunut tähän elämääni täällä. Alkuvuodesta en tuntenut paikkaa omakseni. Tämä oli muiden koulu. Jatkumolaiset eli vanhat opiskelijat, jotka usein kyläilivät täällä, tiesivät kaiken ja kertoivat muistojaan opistosta. Minä olin vielä kiinni vanhassa koulussani ja tuntui vieraalta kävellä opiston käytävillä, joilla ennen olin kulkenut vain katsojan roolissa. Nyt nämä olivat minun kouluni käytävät, vaikkei siltä tuntunut.

Nyt tuntuu. Kannan varmaan viidettä kertaa samoja kaljakoreja samaa reittiä salista autotalliin. Nämä kaljakorit, jotka olivat ennen Romeo vs Julia –näytelmän lavastusta, olivat nyt minun luokkani esityksen osana. Musakammari, jossa Inge on opettanut monia laulutunneilla, on nyt minun esitystilani tulevilla teatterifestareilla. Pilvilinnan keittiö on otettu haltuun minun luokkani toimesta. Niin. Minun luokkani. Meidän luokka. Ei minun kouluni, vaan meidän koulu.

Kohta me jätämme tämän paikan ja tilalle tulee uudet ykköset ja tänä vuonna myös kakkoset. Pitäkää hyvää huolta meidän koulusta. Meillä tarkoitan nyt meitä kaikkia: luokkaani, jatkumolaisia ja tulevia oppilaita.

Mutta vielä ei ole kaikki ohi, vaan nautimme viimeisistä viikoista yhdessä. Vielä ehtii käydä Las Palmasissa laulamassa karaokea, harjoitella puoleenyöhön asti esityksiä, laulaa yhdessä kevään lauluillassa ja ottaa kädestä kiinni jokaista ystävää ja rakastaa.

Vahvistetaan toistemme olemassa oloa. El pueblo unido, jamás será vencido!

-Kalle

Kaikki on lopulta ihan hyvin Henriikka

22.4.2016 1:06
On sekava pää. Jokin epämääräinen itkettää. Pysähdy. Mitä tunnet?

UUPUMUSTA. Joku väsymyksen luoma apatia pyörii mustana pilvenä ympärillä sumentaen kaiken muun. Se ärsyttää. Haluaisin olla läsnä koko sydämellä, saada ja antaa vielä niin paljon kuin mahdollista. Mutta kroppa huutaa unta ja lomaa.

TURVALLISUUTTA. Täällä on hyvä olla. Missään muussa porukassa en ole saanut tuntea samanlaista pyyteetöntä hyväksymistä. Voin olla kuinka tyhmä, nolo tai ärsyttävä tahansa, ja minua rakastetaan silti. Tiedän, että nää ottaa mut kiinni jos romahdan.

Ja siksi HAIKEUTTA. Apua tämä loppuu ihan kohta. Oidipus loppuu kohta. Kesäkuu tulee, ja minä muutan pois Lahesta. Mitä minä silloin teen? Mitä teen ilman 20 Pilvilinnan käytävillä juoksentelevaa, kilpaa kirkuvaa luokkatoveriani?

YLPEYTTÄ ja ISOA RAKKAUTTA. Ylpeyttä Oidipuksesta. Tää on meidän juttu. Ja onhan tää nyt ihan saatanan hieno ja niin pirun tärkeä teos. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla jossain tälläisessä mukana. Suunnatonta ylpeyttä luokkalaisistani. Toivon että nää tyypit saa kaiken mistä ne ikinä unelmoikaan, koska sen ne on ansainnut. Ne on upeita, ne yllättää mut joka päivä. Ja täällä mä saan olla ja oppia niiltä koko ajan lisää. Sydän pakahtuu.

Mutta silti, KATEUTTA. On vaikea sanoa se ääneen. Se hävettää. Kyllä, minä olen teille kateellinen. Myös ylpeä ja onnellinen, mutta tällä hetkellä lisäksi tosi kateellinen. Ihmismieli on jännä, kateushan on aivan turha ja energiaa syövä tunne. Miksen voi olla vain onnellinen ystävieni puolesta? Oma pää on välillä perseestä. Ja pääsykokeet.

Tällä hetkellä vähän liikaa PELKOA ja EPÄVARMUUTTA. Pelkoa tulevasta sooloesityksestä. Mitä minä muka osaan? Pelkoa niistä pääsykokeen perkeleistä. Pelkoa ensi syksystä. Epävarmuutta omista näyttelijäntaidoista ja taiteilijuudesta. Epävarmuutta oman itsen riittävyydestä. Tiedättekö, välillä on rankkaa olla näin taitavien tyyppien ympäröimänä. Liian helposti sitä alentaa itsensä ja tulee sokeaksi omille hyville puolille.

KUNNIANHIMOA. Perkele. Vaikka juuri nyt ryvenkin näyttelijyyteni kanssa pohjamudissa, niin siellä se on silti: kunnianhimo. Ja vaikka tällä hetkellä en tiedä miten, niin vielä minä näytän. Itselleni meinaan. Ei sitä näin helposti periksi anneta kun on jo tänne asti tultu. Perkele.

Huh! Vähän liikaa ajatuksia ja tunteita yhteen pieneen päähän. Mutta siinä se tuli oksennettua.

Ja Henriikka, sinulle haluan sanoa:

Anna itkun tulla.
Tarvitset vain pitkän halin, paljon rakkautta ja pikkuruisen kehuja.
Ja yhden kunnon rykäisyn Oidipusta.

Hengitä. Kaikki on lopulta ihan hyvin. 

-Henriikka

Tilannekatsaus

Vuoden alussa tein listan huonoista puolistani.
Suora lainaus päiväkirjastani:

1. Dokaus
2. Aikaansaamaton
3. En tiedä mistään mitään
4. Autopilot
5. En osaa tyytyä
6. En saa ajatuksia kasaan

Ei sillä että ne huonot puolet sitten siihen jäävät, mutta esitin listan kappaleena minä-esityksissä, ja ajattelin että tunnin värssy olisi ollut ehkä raskasta kuunneltavaa. No mitäs on tapahtunut?

1. Vähän päälle 300 euroa kuukaudessa yhdistettynä Timo Raidan opetussuunnitelmaan pakottaa jo itsessään priorisoimaan rahankäyttöä ja vapaa-aikaa. Yritys oli kova lähteä karkeloimaan aina kun aikataulut antavat myötä, mutta oltuani muutaman kerran hapoilla maanantain kehotunneilla, todellisuus läsähti melko konkreettisesti kasvoilleni kun tärinöissä yrittää tehdä voltteja. Ps. Syys-joululoma välillä vietetty alkoholilakko oli 5/5.
Dokaus = Vähentynyt. CHECK!

2. Tänään 13.5, kirjoitan tätä blogitekstiä päivän myöhässä, enkä ollut opetellut tämän päiväiselle puhetunnille tekstiä. Mutta positiivista on, että tämä on ensimmäinen kerta kun deadline paukkuu pakkaselle tämän vuoden aikana! Pitihän se pistää tuplana. Mutta mikä nousee taas esille on Raidan opetussuunnitelma. Kun viettää hektisissä tunnelmissa viikon että saadaan pieraistua esitys kasaan, tuntuu sen jälkeen vapaa-aika absurdilta. Siinä todellisuuden ja epätodellisuuden välimaastossa tulee tehtyä kaikenlaista hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä puolivahingossa. Olen saanut ämpärilistaani tuhottua varsin mallikkaasti: Lukenut kirjoja (5!!!), oppinut jonglööraamaan, oppinut ratkaisemaan rubikin kuution, käsilläseisontaa, freestyle räppiä, tehnyt kappaleita ja kaikkea muuta super jännittävää. Siivonnut olen kolme kertaa. Tämän vuoden aikana olen viettänyt laiskoja viikonloppuja hyvällä omatunnolla.
Aikaansaamattomuus = Parempaan päin. CHECK!

3. Kun viettää aikaa jengissä jossa on kävelevä ja hauska wikipedia, punavuoren kuplasta tullut ihmistuntija, monista eri paikoista ja maista tulleita ihmisiä, kokeneita ja vanhoja tekijöitä, täysin eri tavalla maailmaa näkeviä ihmisiä ja muutenkin siistejä tyyppejä, niin väkisinkin siinä jotain oppii. Mutta mitä, sitä en lähde edes yrittämään sanallistamaan. Mutta kun täältä Z-junalla palaan kultaiseen kotikaupunkiin Vantaalle, tunnen itseni joka kerta paremmaksi kuin aikaisemmin. En parempana ihmisenä tai mitään sellaista, mutta jollain selittämättömällä tavalla fiilis itsestäni, oikeastaan kaikesta on hyvä.
En tiedä mistään mitään = Jotain on tapahtunut. CHECK! 

4. Tämä on tärkein, ja siistein asia mitä olen tänä vuonna oppinut: Minä osaan kirjoittaa. Ei minusta vielä kansalliskirjailijaa tule, mutta vertaillessani ensimmäisiä päiväkirja päivityksiäni viimeisimpiin, muutoksen näkee jo ulkoasusta. Alussa olin hyvin tavoitteellinen kuinka paljon pitää olla kirjaa täytetty tiettyyn aikamääreeseen mennessä, mutta suureksi yllätyksekseni tekstiä on tullut vaikka kuinka ja olinkin jo unohtanut täysin tämän tavoitteellisuuden. Tämä taito on opettanut minua sitomaan itseäni aikaan ja paikkaan missä olen. Opettanut jäsentämään ajatuksia ja tehnyt niistä johdonmukaisempia. Olen oppinut itseltäni valtavasti kun olen kirjoittanut jotain mitä en edes tiennyt ajattelevani.
Autopilot = Minusta on tullut tietoisempi. CHECK!

5. Minua harmitti vielä vuoden alussa etten osaa tyytyä siihen missä olen ja haluan lähestulkoon kaiken. Enpä oikein tiedä mikä siinä niin harmitti, tämähän on vain aktivoiva asia, mikä liittyy myös aikaansaamattomuuttomuuteeni. Kai se oli varmaan joku dilemma tekemisen ja tekemättömyyden välillä. Se etten ole palannut tähän ajatukseen täällä uudelleen kertoo paljon.
En osaa tyytyä = OK?

6. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita että kärsin armeijan jälkimainingeista. Olin ihan pihalla. Kulttuurishokki oli odotettua suurempi palatessani takaisin pelikentille.
En saa ajatuksia kasaan = Katso kohta 4.

Mihinkäs lopputulemaan tässä päästään? Paljon on tapahtunut ja paljon tulee vielä todennäköisesti tapahtumaan. Koulu tähän asti on antanut paljon odottamattomia asioita, eeppisiä iltoja, riitoja, ja prokkiksia, eikä kaikkea opittua ja koettua varmaan edes ymmärrä kuin vasta vuosien päästä.

En uskonut vielä vuoden alussa että liityn siihen porukkaan joka ylistää tätä opistoa maasta taivaisiin, mutta totta se on: Jotain hyvin kummallista tässä paikassa on.

Taikuutta?
Tämä on minun pintaraapaisu tästä vuodesta, ja olen tullut siihen tulokseen että kyllä jokaisen tulisi käydä tämä Professori xavierin koulu lahjakkaille nuorukaisille + Tylypahka = Lahden kansanopisto. 

Tule tänne ja be blessed.

-Tuomas

Valitse

Elokuussa 2015. Siinä olimme me, 22 toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä. Ryppäässä, josta pitäisi hitsata toimiva ryhmä. Ihan ensimmäisenä aamuna, kun koulu alkoi, kukaan ei saanut puhua. Timo halusi pitää pöydän puhtaana, ettei kellään heti muodostu käsityksiä toisista, ettei kukaan vielä tuomitse.

Kun viettää lukion jälkeen yhdeksättä välivuotta, ja muutenkin asuu lähes 20 vuotta samassa kaupungissa, elämä alkaa väkisinkin vakiintua. Työpaikat, perhe, ystävät, parisuhde ja sen mukana tuomat puolison lapset, ovat kiinni paikassa, Turussa. Näiden sosiaalisten rakennelmien yhdistäminen uuteen kuvioon, Lahteen, ei välttämättä ole täysin ongelmatonta.


 
Ongelmat eivät varsinaisesti vähene, kun sen lisäksi, että minä toin Lahteen itseni, omat arvoni ja kokemukseni elämästä tähän asti, saman tekivät 20 muuta ihmistä. Kaikilla yhtä täysi ja eletty elämä, omat arvomaailmat, elämänkokemukset ja painolastit. Jo siinä yksistään, olisi mahdollisuuksia monenmoisiin törmäilyihin. Mutta onneksi, sen lisäksi, että toimme tänne pelkomme ja epävarmuutemme, toimme myös positiiviset puolemme; ideamme, ajatuksemme ja uniikit toimintatapamme. Avasimme toisillemme mahdollisuuden oppia toisiltamme, mutta samalla avasimme mahdollisuuden tuomita toisiamme.



Ja olemme me tuominneetkin. Mielipiteistä on väännetty, niitä on tuomittu, arvoista on kiistelty, ihan perus käytöstavoista ja ihmisten henkilökohtaisista rajoista on käyty tulikiven katkuista keskustelua. Tuomioita ovat langettaneet kaikki. Egot ovat helisseet useampaan otteeseen ja naamaa on roikotettu. Silti, skismoista huolimatta, uskon joka ikisen meistä valinneen toisilta oppimisen tuomitsemisen yli.



Kyse on nimenomaan valinnasta. Meillä on etuoikeus valita. Valita oppiminen, valita avoin mieli, valita solidaarisuus ja humaanius. Valita ymmärtää ja valita rauha.

Coexisting is possible.

-Sanni

Kevät

Tänään syntyi kevät. Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmisille. 

Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa. 

Anna sen lentää levottomin siivin, kurkine keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainiolle, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisissä. 

Uuno Kailas

Kevät on syntynyt! Taisi tosin syntyä jo tossa viime viikolla, mutta silloin ei ollut vielä aikaa kirjoittaa. Niin on ollut paljon kaikenlaista. Toissa viikolla oli uskomaton ensi-ilta ja humalaiset ensi-iltajuhlat. Viime viikolla olin Tampereella. Tämän hässäkän keskellä en ole ehtinyt tarkkailla kevättä. Tänään häkellyin ulos astuessani; katuja on jo siivottu pikkukivistä!



’’Pyrippä tonne Teakiin vielä muutama kerta ja sano sitten toi sama uudestaan.’’ Oli luokkalaiseni vastaus, kun talvella hihkaisin rakastavani kevättä.



Tän kevään pääsykoerumba alkoi viikko sitten. Kohta koko luokka on ravannut tuolla Tampereella näyttäytymässä raadille. Vaikken haluaisi antaa näille pääsykokeille liikaa tilaa ajatuksissa, ja luokan kesken sovittiin ettei hohkata niistä kouluajalla, niin silti löytää itsensä alati jännittämässä itsensä ja muiden puolesta. Rankaksihan se käy, jos aikoo stressata aina sinne toukokuun lopulle saakka; kevään kauneus peittyy silmissä kutiavan katupölyn taakse. Eikä niissä pääsykokeissa sitten edes pärjää. En ainakaan itse pärjännyt viime torstaina. Kaikki tämä jännittäminen ja kiire näkyi puristeisena suorittamisena. 

Hei, ei anneta pääsykokeiden pilata tätä, taikka seuraavaa kevättä! Huomenna mennään luokan kanssa ulos pelaamaan rymypalloa. Aion tervehtiä kevättä. Tervehtäkää tekin ja repäiskää auki mielenne akkunat! Vain avoimin sydämin me voimme toivottaa elon tervetulleeksi.

-Hilma

Kun voimattomuus on olemuksesi herra

”Kun huonot päivät päihittävät hyvät

ja kauniit kasvosi vääristyvät

etkä totuuksia osaa ominas pitää

eikä sydämessäsi liikahda mitään

etkä vierelles tahdo kutsua ketään

kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää”
– Jarkko Martikainen: Myrsky


Aion nyt puhua rehellisesti ja poiketa Internetin normista luoda itsestämme mahdollisimman edustava imago maailmalle pällisteltäväksi. Sillä tällä nimenomaisella hetkellä on vaikea löytää mitään ”kivaa” tai ”ihanaa” kerrottavaa.

Voin pahoin. Ja minua pelottaa.

Uskoni ja rakkauteni ovat järkkyneet ihmisiin ympärilläni. Olen todella väsynyt. Olen huutanut ja riidellyt, turhautunut ja tuskastunut luokkalaisiini suotta. Olen ollut välinpitämätön ja poissaoleva. Ja horisonttimme: valmis esitys ensi viikon torstaina, näyttää olevan vielä niin sietämättömän kaukana. Epätoivo synkistää mieleni.

Taiteen alttari vaatii jälleen ihmisuhrinsa.

Tämä vuosi on kuin vuoristorata äärettömän rakkauden ja käsittämättömän uupumuksen välillä. Ja tuo uupumus on juuri se, mikä ravitsee egon mustaa liekkiä. Itsekkyys ottaa ihmisestä vallan. Alkaa syyttely. Alkaa vastuun pakeneminen. Unohdan kuuluvani kollektiiviin. Erotan itseni laumastani. 

Vetäydyn.

Näen yhtä luokkalaistani vain silmänräpäyksen verran – kaikilla meistä on kiire, joten emme ehdi kuin vaihtaa muutaman sanasen. Tuntuu etten ole puhunut hänen kanssaan viikkoihin.

”Oot onnekas…sulla on ympärilläs ihmisiä, jotka aidosti välittää susta ja rakastaa sua”.

Vaikka jokainen väsynyt solu kehossani käskee minua huutamaan hänelle vastaan, tiedän että hän on lopulta oikeassa. Ihminen on erehtyväinen ja unohtaa niin helposti perimmäisen tehtävänsä täällä. 

Rakastaa. 

Pysähdyn tutkiskelemaan sitä kaikkea, mitä olemme jo saaneet aikaan. Tässä talossa on tehty työtä! Olemme osoitus siitä mihin ihminen kykenee yhdistyessään. Yksin en ole juuri mitään. Kaikki voima on kollektiivissamme. Ympärilläni on ihmisiä, jotka vahvistavat olemassaoloani. Meillä on vahva pyrkimys muuttaa ihmisten maailmankuvia, uudelleen järjestää heidän suhdettaan olevaan. Me pidämme yllä liekkiä, uskoa elämään. Me näemme mittaamatonta kauneutta toisissamme ja ympäristössämme ja olemme valmiit taistelemaan sen puolesta.

Me luomme toivoa. 

Ja me kutsumme kaikki tuohon suureen sotaan apatiaa ja epätoivoa vastaan, toivon ja rakkauden puolesta.

-Julius

Nyt on pakko avautua!

Syksy ei menny ihan niinku Strömsössä. Oli melko rankkaa ja yksinäistä. Rankkuuteen olin varautunut, mutta yksinäisyyden tunteeseen en. Mietin, miten himputissa on mahdollisista että olen yksinäisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni, vaikka ympärillä pörrää 20 ihmistä 24/7. Sitten joululomalla mä sen hokasin.

Olin kokenut ensimmäisen totaalisen lukkotilan näyttelijänä viime kesänä. Ensimmäistä kertaa näyttämö ei tuntunutkaan siltä maailman turvallisimmalta paikalta, jossa on helppo hengittää. Paikalta, jonne pääsyä odottaa malttamattomana saadakseen onnistumisen fiiliksen. Ei, en tuntenut onnistuvani vaan koin olevani huono ja kelvoton näyttelijä. Se tuska ja ahdistus loi sellaisen epävarmuuden minuun, jota en olisi ikinä uskonut kokevani.

Olin haljeta helpotuksesta, kun Teatterikoulutuksen Facebooksivulla julkaistiin nimeni. Siitä kumpusi toivonkipinä, etten minä voi aivan kelvoton olla. Kipinä ei kuitenkaan poistanut salakavalasti valtameren kokoiseksi kasvanutta epävarmuuden möykkyä sisälläni. En tunnista sitä, enkä varsinkaan huomannut sen vallanneen jo mielialaani. Olin alkanut keskittyä negatiivisiin ja väärin asioihin. En tajunnut kuinka jumittunut olin oman pääni sisään. En osannut enää raottaa katsettani nähdäkseni, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu.

Joululomalla onneksi oivalsin epävarmuuden möykyn ja epätoivoisen yrityksen peitellä sitä. Liian isoksi päästämäni möykky kontrolloi minua. Olin sen vanki. Minä olen jumissa ja lukossa - en lainkaan oma itseni.

Miten kukaan voisi nähdä millainen minä oikeasti olen, kun en anna kenenkään nähdä minua sellaisena kuin olen? Nyt on pakko avautua!

 

Tämän päätöksen tehneenä palasin joululomalta. Päätin olla avoimesti ja rehellisesti oma epävarma, rikkinäinen itseni. Suvi, joka ei yritä aina iloita ja miellyttää. Suvi, joka tällä hetkellä on täysin hukassa. Tämän myötä aloin taas havaitsemaan, mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtuu.

Tajusin, etten ole osannut olla läsnä hetkessä pitkiin aikoihin - en näyttämöllä enkä elämässä. Ajatukset ovat harhautuneet menneeseen, tulevaan tai siihen miltä näyttäydyn ja miten minun tulisi näyttäytyä muiden silmissä. Ei mikään ihme, etten ole onnistunut lavalla. Olen aina arvostanut näyttelijässä heittäytymistä, jota ei voi tapahtua ilman vahvaa läsnäoloa. Läsnäolo vaatii sitä, että osaa hengittää ja havaita eli yksinkertaisesti kuulla ja nähdä.

Vihdoin pystyin taas hengittämään, keskittymään tähän hetkeen. Näkemään sen tosiasian, etten minä ole yksin. Ympärilläni on kaksikymmentä uskomattoman upeaa ihmistä, jotka säteilevät intoa, valoa ja energiaa. Pikkuhiljaa he palauttivat minut mieleni vankilasta todellisuuteen ja muistuttivat siitä, että kaikki me täällä kamppailemme omien mörköjemme kanssa, eikä niitä kamppailuja tarvitse käydä yksin.

Olen kiitollinen että saan heidän kanssaan oppia, oivaltaa ja ennenkaikkea tunnustaa olevani epävarma ja keskeneräinen. Valmiiksi ei tarvitse koskaan tulla, mutta auki ja avoimena on pysyttävä. Muutoin oppi ja ihmiset eivät tavoita ydintä suojamuurien lävitse.

Kevätkään tuskin tulee menemään niinku Strömsössä, mutta minä aion nauttia kaikkine pyllähdyksineen hullunkuristen luokkatovereideni kanssa, sillä tämmöstä tää elämä parhaimmillaan on!

-Suvi

Peter Pan

Ylä-asteella mua sanottiin lapselliseks. Mä en ollut suosittu, koska tykkäsin larpata keskiaikaa Tampereen metsissä, katsoin leffoja ja perustin kerhon joka pyrki vapauttamaan jäsentensä nolot puolet. Luokan suosituimpia oli ne tytöt ja pojat, jotka kasvoi nopeimmin ja erottui mahdollisimman vähän massasta. Ollakseen suosittu oli myös tärkeetä, ettei omannut kriittistä ajattelua, tai aiheittanut julkisia selkkauksia. Ei siis ollut todellakaan ookoo innostua oikein mistään, tai olla avoimesti utelias.

Eihän tommosessa oo mitään järkeä. Onneks en oo enää ylä-asteella.

Onneks oon täällä Lahdessa, näiden tyyppien kanssa ja mun kämppis on Wenla Reimaluoto. Täällä me tutkitaan itsensä tuhonneita kulttuureita, mietitään mikä menee aina vikaan. Koitetaan keksiä miten paperin sais pysyyn seinässä parhaiten ja luetaan koulun historiasta sisällissodan aikana. Niin että oon aika innoissani tästä jutusta mitä nyt tehdään.

-Redu

Loman jälkeen Lahteen

Miks mä oon ollu hetkeäkään huolissani. Kaikki tulee menee niin hyvin. Oon nähny jo pari unta ensi-illasta. Aika fiaskoja molemmat. Timokin sano niissä vaan, että ”pitää pystyä sietään tätä keskeneräisyyttä.” Musta se oli hauskaa.

Luin meidän esityksen rungon nyt ensimmäistä kertaa. Ollaan häärätty omissa pienissä ryhmissä aika tietämättöminä siitä, mitä muut veivailee keskenään. Ja nyt kun mä luin ton aihion, niin multa tipahti useempi kymmenen kiloa harteilta ja kyyneleet valu pitkin poskia.

Jos mä jotain oon tän vuoden aikana saanut kokea niin ylpeyttä. Ylpeyttä mun ystävistä, jotka on niin hienoja, ettei mitään rajaa. Siks kai itkettää nytkin. Oon niin onnellinen ja ylpee. Ja helpottunut. 

Palatakseni siihen uneen. Se oli kyllä pirun jännä. Näyttämö oli ulkona, vähän kun sellanen kesäteatteri. Ja lava oli kutakuinkin kokonaan uima-allasta. Sitten me vuorotellen jotenkin rituaalinomaisesti sukellettiin sinne uima-altaaseen ja kaikki alasti - tottakai. Että varmaan sitten enskassa luvassa jotain yhtä maagista. Tai vielä maagisempaa. Kuka tietää?

Äsken ihmettelin, mihin kaikkien parittomien sukkien parit katoaa. Ja nyt ois aika tarttua taas repliikeihin. Aamulla hyppäänkin jo bussiin. Minä ja mun yhdeksän paritonta sukkaa.

Tuli vaan sellanen olo, että oon tosi onnekas, että saan loman jälkeen palata Lahteen. Tekemään taidetta niin, että väsyttää kehoa ja mieltä. Ei varmaan vois olla parempaa.
Lainaankin siis Robinia, aivan kuten kouluun päästyänikin. Parasta just nyt.

-Santra

ÄÄRI 26022016

”Ääri, ääretön = Äärettömällä voidaan tarkoittaa lukua, joka on kaikkia reaalilukuja suurempi. Sitä merkitään symbolilla ´∞´. Joukkoa kutsutaan äärettömäksi, jos se sisältää rajattoman määrän eri alkioita.”



Istun opistolla omassa huoneessa ja kirjoitan tätä. Huoneessa 520, perjantaina 26.2.2016. Kello on nyt 17:55. Selaan Wikipediaa.

Mun jokainen päiväkirjamerkintä alkaa samalla tavalla: paikka, päivä ja kellonaika. Kirjoitan, jotta ajatukset ja fiilikset jäisi talteen ja voisin ymmärtää niitä paremmin. Laitan ylös kysymyksiä ja keloja päivästä: jotkut asiat aukenee kun ne kirjoittaa ylös ja lukee joskus viikkojen päästä uudestaan. Tai vaikka vuoden kuluttua. Kahden. Jotkut pohdinnat ei tunnu ratkeavan, vaikka ne kuinka kääntelisi puhki, silti niiden ylös kirjaaminen aina auttaa ajatuksia kasvamaan. Virtaamaan eri suuntiin.

”Lahdessa. Maanantaina 17.8.2015. klo 09:XX
Ensimmäinen päivä. Ei olla vielä juurikaan puhuttu toisillemme mitään. Jotenkin se tuntuu paremmalta kuin itsestään kertominen. Meitä on niin monta, 21! 21 tyyppiä. Se tuntuu tosi suurelta määrältä. En ehkä vielä tajuakaan kuinka suurelta.”

Oon oppinut esittämään kysymyksiä ja pohtimaan vastauksia itseni kanssa, mutta myös yhdessä. Oppinut paremmin näkemään mitä teen ja minkä takia. Silti usein on niin vaikea nähdä asioita, jotka ovat kaikista lähimpänä.

Yhä ratkaisemattomia yhtälöitä:

huone 520 + 1 huonekaveri + x = tämä o n n i

5 aamuherätystä + yölliset keskustelut – hyvät yöunet + apollo + x = hymyilevä väsymys

Oidipus + TOIVO + x = teatteriesitys 

2500 muovipulloa + x + x – turha pelko = valmis lavastus

Ennen mä vastasin monesti kysymyksiin ”emmä tiiä”, edes miettimättä sen enempää. Nyt mä oon oppinut ettei kaikkea kannata pitää sisällään, vaikkei vastausta ehkä tietäisikään. Oon oppinut näkemään. Kyseenalaistamaan. Syöksymään! Vaikka matematiikassa ja yhtälöissä oonkin yhä surkea: en uskalla edes laskea kuinka monta päivää koulua on jäljellä. Aika yksinkertainen laskutoimitus.

Aika menee pelottavan nopeasti. Numeroita ei voi hallita. Onneksi kaikkeen ei tarvitse vastausta, sillä vastaukset ei ole aina niitä asioita joita tavoitella.

Oon jo saanut jotain ääretöntä.

-Heli

Minun instrumenttini

Olen tanssitunnilla, ryhmä on jaettu puoliksi, odotan oman ryhmäni vuoroa ja katselen luokkatovereideni tanssia ja liikehdintää. Hytkyttelen paikoillani ja ihastelen. Keho on mahtava ja ihmeellinen ja yllättää toisinaan omistajansakin. Se venyy, liikkuu, kantaa, vaikuttaa ja tukee. Se viestii sanattomasti, mutta tunnistettavasti ja vahvasti. Musiikki rytmittää tämän ryhmän liikettä, liike nivoo yksilöt yhdeksi.



Tanssitunteja ja akrobatiaa, kyllä kiitos! Saan tutkailla kehoni toimintaa enemmän kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa pystyn keskittymään juuri niihin asioihin, jotka koen tarpeellisiksi. Opisto onkin mahdollistanut itseni tarkastelun, pakoon ei pääse, siinä piilee se hienous.



Ennen opistoaikaa pelailin salibandya ja lenkkeilin. "Oleellinen" tapahtui pelikentillä ja kehonhuolto oli omatoimista. Omatoiminen tarkoitti tässä tapauksessa vapaaehtoista. Venytteleminen ei tuntunut tärkeältä. Kyllähän sitä kehotettiin venyttelemään ja muistutettiin, että venyttelemättömyys kostautuu sitten vanhempana. Niinpä niin, joskus pitkän ajan päästä, ajattelin. Eipä siihen tosiasiassa kovin pitkään mennyt.



Muistan koulun ensimmäisen joogatunnin. Ärsytti ja otti päähän. Kehoni ei taipunut enkä saanut venytyksiä tuntumaan. Olin aivan jäkissä. Koitin rentouttaa kehoani, mutta se ei suostunut yhteistyöhön. Ja niin se iski, kehonhuollon laiminlyönti kostautui niin kuin oli luvattu. Mutta eihän peli voinut olla menetetty, eihän?

Pienellä takapotkulla aloitin aktiivisen kehonhuollon. Niin siinä vain kävi, olo helpottui päivä päivältä. Sain uudenlaisen käsityksen siitä, mitä rentous on ja miltä kehoni tuntuu.
Kuuntele ja ymmärrä, nyt sen tajuan.

-Sami

Nyt mennään

Maailmassa on paljon paskaa. Ihminen ei ole valmis.

Sen oon oppinut.



Meidän työryhmä on tutkinut asioiden tilaa maailmassa. Väkilukua, väkivaltaa, nälkää, ruokaa, sukupuuttoja, päästöjä ja jätteitä. Siis sitä, miten ihmiset kohtelee toisiaan ja kaikkea muuta, ja mitä siitä seuraa ja on seurannut. Ollaan möyritty paljon netissä. Tuhon merkkien löytäminen on helppoa. Niiltähän on suorastaan mahdotonta välttyä, vaikkei uutisia katsoiskaan.

Sitä sit kelailee: Suuntahan on monessa mielessä hyvä, mutta… Mitä jos me ei ehditä? Jos me vaan tavalla tai toisella kustaan tää homma? Kaikki loppuu meidän itsemme takia.

MUTTA MIKSI? Miksi keskitytään ongelmiin? 

Oon tehnyt teatteria silleen, että keskittyy ongelmiin. Se ei oo kivaa.

Oon elänyt silleen, että keskittyy ongelmiin. Mitään ei tapahdu.

Tehään, tehään! Jooko pliis joohan? Mennään! 

Hyvää faktaa saa todella kaivaa. Mutta mehän kaivetaan, ei hätää. Me ollaan täällä koulussa ja meidän opiskeluun täällä, työskentelyyn tässä teatteriproggiksessa, kuuluu se, että me opitaan toivo ja löydetään hyvä ihmisessä. Tää on vapaan sivistystyön laitos.

Maailmassa on paljon hyvää. Ihminen on kaunis.

Etenkin sen oon oppinut.

-Samuel

Haaave you met [your name]?

Kuva on syksyn kannanottodemoista.

Tiedätkö sen olotilan, kun päässäsi olevat ajatukset muodostavat lähinnä kaksivuotiaan piirustusta muistuttavan sykkyrän? Sen sellaisen värikkään, mistä ei löydä yhtä yhtenäistä viivaa. Pahimmassa tapauksessa se ei ole edes värikäs, vaan sellainen halvalla mainoskuulakärkikynällä tehty.
     
Tai tiedätkö sen painostavan ja tumman tunteen, kun olet ollut liian kauan yksin neljän seinän sisällä? Aina ei tarvita edes kirjaimellista neljää seinää. Välillä tuntuu, kuin olisit oman pääsi sisällä vankina. Ympärillä huutaa kymmeniä eri ääniä, eikä mistää niistä saa selvää. Pitää päästä ulos.
     
Ajattelu, pohtiminen, funtsiminen, kelailu, mietiskely, pään sisällä duunailu. Enkä nyt puhu siitä ajattelemisesta, että pitääkö kaupasta ostaa kurkkua vai maitoa, vai molempia. Tarkoitan niitä asioita siellä syvemmällä. Tiedät kyllä. Sitä möykkyä, mitä työnnät vuosi vuodelta syvemmälle mielesi perukoille.
     
Miksi se pelottaa? Miksi me niin mielellämme pakenemme sitä? Ajatteleminen on meille yhtä lailla automaatio, kuin hengittäminen, mutta emmehän me pidätä hengitystäkään väkisin. Miksi sitten pidättää ajatuksia tai lakaista ne aivokuoresi maton alle. Pääsi sisään mahtuu käsittämätön määrä asiaa. Sen saa sumeaksi, mutta se ei unohda. Eikä pidäkään unohtaa. Ei pidä työntää syrjään omia kelojaan. Kirjoita ne, tee niistä musiikkia, teatteria, puhetta, kuvia. Laula niitä ääneen, puhu ne liikkeenä. Ihan mitä vain.
     
Ajatuksille ei välttämättä tarvitse selkeitä ääriviivoja. Ei niistä saa selkokieltä kuitenkaan, ennen kuin avaat suusi tai otat kynän käteen ja purat sekasotkua ulos. Eikä aina silloinkaan. Käsialasi on sitä tönkömpää, mitä vähemmän kirjoitat ja sitä eläväisempää, mitä enemmän kirjoitat. Descartesin ”Ajattelen, siis olen”, on kaikessa kliseisyydessään toimiva. Ajattele enemmän, ole enemmän. Ole enemmän sinä.
     
On äärimmäisen helpottavaa olla ja työskennellä ihmisten kanssa, jotka elävät aidosti samaa sekasortoista mielen maailmaa. Kukaan ei jää katsomaan arvostellen, kun puhut ensin kulmat kurtussa maailmaa uhkaavasta dystopiasta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loikit pitkin seiniä laulaen kummallisella äänellä. On vapauttavaa, kun voit sen enempää selittelemättä kertoa mielipiteesi Iokasteen itsemurhan syvemmästä tarkoituksesta (Oidipukset pyörii mielessä), halata vieressä olevaa tai alkaa tanssimaan juuri sillä omalla oudolla tyylilläsi.
     
Pelkäämme liikaa kohdata itsemme ja tuudittaudumme siihen uskoon, että se peilistä takaisin tuijottava otus olet sinä, eikä muuta tarvitse tietää. Tosiasiassa ihminen ei voi, eikä pysty koskaan elämänsä aikana näkemään tai katsomaan itseään kasvoihin. Kaikki kuvat, mitä näet, ovat heijastumia. Parhaiten kohtaat itsesi silmästä silmään, kun annat tilaisuuden päässäsi pyöriville säikeille ja annat niille mahdollisuuden näyttää sinulle, kuka sinä olet.
     
Päästä ulos, pura, tutki – yhdessä tai yksin. Mitä enemmän käytät siihen aikaa, sen värikkäämmäksi sykkyräsi muuttuu ja sen lankoja on helpompi seurata. Eikä se haittaa, vaikka ne eivät aina johtaisi minnekään. Aina ei tarvitse löytää loppua. Anna itsellesi mahdollisuus tavata sinut, ja anna ihmisten lähelläsi näyttää keitä he ovat. Jos ystäviesi seurassa tekee mieli tehdä kuperkeikka, tee se! Jos bussipysäkillä kuulokkeistasi tulee hyvä biisi, tanssi hyvä ihminen!

-Emma

Manifesti elämisen tarpeellisuudesta

Kannanottodemomme saivat ensi-iltansa 27.11.2015 ja kyseinen, kello puoli kahdelta yöllä kirjoittamani manifesti pilvilinnan keittiössä sai kait suhteellisen paljon kehuja ja poistuvilta katsojilta niitä vähän pidempiä, nyökkääviä katseita. Ei kait siinä, yleisön pyynnöstä jätän sen nyt tähän. Kiitos, Sami, Samuel ja Suvi, jotka toteutitte jotakin mulle hyvin tärkeää! Te olitte kyllä upeita.

Ei elämää, koulua, elämänkoulua - ei ole mitään oppeja tulevaisuutemme tähden. Ei! Pelastautua täytyy niin propagandalta ja ahneudelta, ilmastonmuutokselta ja paskalta taiteelta. Joo! Tulostetaan kokonainen wikipedia ja pyydetään siitä miljoona. Ei! Kuinka saada aikaiseksi muutoksia jos muuttuvaa on kaikki tieto ja ympärillä liikkuva universaalius ja aatteet? Nii! Kuinka lopettaa tekoja? Nii! Kuinka opettaa kouluissa sitä, miksi tulisi lopettaa jotakin sellaista, mikä ei ole haitallista jollekin toiselle? Joo!



Nyt. Nyt saa luvan riittää tämä toisiemme hiplailu, jatkuva seksuaalinen syöttö ja naisilta-naisille tuotettu ”provokaatiota” sisältävä performanssi. Meidän tulee jakaa kuulemamme korva korvaa vasten, ruokkia aistejamme, unohtaa ja uppoutua hetkiin, muttei hukuttaa itseämme tämän urbaanin paskapallon sisällä, sen joukossa. Kuin olisimme itse roskaa, jolla ei ole väliä muulle sivilisaatiolle. Älä ahnehdi liikaa ja toivo silloin tällöin yhteistä hyvää. Äiti-maa ei kutsu sinua, oma äitisi silloin tällöin kun haluaa tyydyttää elämän perusedellytyksistä yhden ja kutsuu sinut syömään. Sinua tulisi kutsua jokin muu syy kuin sinä itse. Saako sinua aamulla liikkeelle yhteinen hyvä?



Esiintyvillä taiteilla on tärkeä merkitys vain suhteessa haluamaamme näkyvyyteen. Ei ole resursseja tehdä uutta, kouluttaa ihmisiä vääntelehtimään kehoillaan. Mihin sellaista ihmistä tarvitaan? Miksi sellaiselle ihmiselle tulisi maksaa, jonka työväline on oma suu ja liikkuvat nivelet, todennäköisesti myös egosentrisyydellä valeltu mieli. Ei kukaan tule ennen sinua, sinä kuljet kentälle kaikkien jälkeen. On ongelmia, monenlaisia. Kaikki kappaleet tulisi säästökuurien alla pistää yhdeksi lihaksi. Tuottaa teatteria ihmisten kanssa, joille siitä olisi terapeuttista apua: johdannaisesti luoda kappaleilla ääniä, musiikkia ja tallentaa videokuvaa tämänpäivän maailmasta. Lisää työpaikkoja ja työllistymistä ohjaavia ihmisiä, tämä maailmankaikkeus leijaillee olemattomasti tietämättömyyden harteilla - ketä voi kutsua päättäjäksi? Millä perusteilla? Mikä on tärkeämpää rahankäyttöä ja kuka keksi rahan?



Asunnossa, jonka on rakentanut ihminen, tuoksuu inkivääri. Minä istun talossa, jonka on rakentanut toinen ihminen. Ja niin istut sinäkin, suurimman osan elämästäsi olet ja istut toisen ihmisen käsissä. Istut ja kuuntelet sitä, miten olisit parempi tekijä jos vain ajattelisit enemmän. Teet vuosistasi sellaisia kuin niitä päätät lähestyä. Onko elämässä muutakin? Kuoletko, katoatko sinä silloin, kun silmäsi sulkeutuvat viimeisen kerran?

Minä seison tässä ja lausun tätä sinulle. Minä lausun tätä siksi, että voisit samaistua ja saada omille ajatuksillesi varjon, ylöskirjoitetun sitaatin siitä, mitä joskus ehkä olet ajatellut, muttet kuitenkaan sanonut ääneen. Pyri pitämään kiinni elämässäsi siitä, mitä sinulla on juuri tässä hetkessä. Antaudu. Antaudu muille ja kuuntele niitä, jotka tietävät sinua enemmän. Äläkä koeta hallita sitä, miksi itkeminen silloin tällöin vapauttaa sinut. Anna ihmisten ottaa sinut vastaan. Hengitä. Haasta itseäsi, jumalauta.

-Wenla

#throwback: Alkumme ABC

Kuva on syksyn Taidelauantailta.

A Asiallista aikaa ahmittu aamuista aina alkuiltoihin. Amazing. Apua, ahterini anoo armoa.

B Bileet, joissa juopuu uusista ihmisistä, uusista opeista, uusista oivalluksista itsestä ja taiteesta. Näissä bileissä on draamaa, tunteita, eksymistä ja löytämistä. Näissä bileissä on jotain ainutlaatuista voimaa.

C Sain kesäkuussa cocktailkutsun elokuulle. Cocktailbaariin, jossa on pitkä jatkumo, missä on paljon erilaisia cocktailtikkuja!

D Enemmän duunii, vähemmän dissii. Täst vuodest tulee vitun blessii.

E Ehkä vain tyhjentävästi voin kuvailla, kuinka eheäksi elämä on ehtinyt muotoutua täällä tämän lyhyen ajan jakson aikana. Edessä on edelleen paljon, mutta en sitä epäile, ettenkö siitä tulisi pitämään! Enteilee enormous essences!

G Tääl on niimpal gauhiast siistejä juttuja. Musta on tullut Google. Opettajatkaan ei oo gestaposta.

F Kaipa olemme fyysistyneet, ryhdistäytyneet opettelleet puhumaan face to face. Faktat pöytään ja falskiudesta pois. Voisi kysyä, oletko oppinut fiksuutta, fiktiivisyyttä, fiilistelyä ja filosofista filmailua?

H Hengitämme. Huohotamme. Hikoilemme. Huolenpitoa, huomaavaisuutta, haleja. Hallitsematonta hekotusta, hulluutta, hepuleita. Hyvästi hiljaisuus! Haastavia harjoitteita, havaintoja. Heittäydymme. Heräämme harhoista. Havahdun. Hölmönä hermoilin hyväksytäänkö. Herkistyn. Hienointa hekumaa hetkeen.

I Iiiiik, ihanaa! Iloa, itkua, irstasta ilakointia - itse ihmisyyttä. Iskenyt isosti.

J Joku: "Jännittäää?"
Joukko: "Joo..."
Joku: "Jaksaako?"
Joukko: "Jaksaa, joukko jelppaa!"

K Kylä, kelpo keskittymä. Kyllä kelpaa keskittyä. Kaikenlaista kivaa, kokeillaan, kehokin kovilla. Kihelmöi, kenen kanssa kulloinkin kohdataan. Kiitos, koulu. Kaikki kaivetaan.

L Liimaudumme lähekkäin, loittonemme luotanne, lukittaudumme lujasti liki. Lupaukset liipasimella me luiskahdamme läheisyydenliittoon. Loisten lailla luikertelemme lantiosta luuytimeen lämpöä liikuttamalla. Lihakset luovat liikettä. Laulamme leikkisästi, luomme loisteessa ja liikutumme lempiessämme.

M Mahtavaa, mieltä mullistavaa ja muistamisen arvoista. Missä vain, milloin vain, mihin aikaan vain ja aina on joku, jonka kanssa leikkiä. Mielettömiä tyyppejä, muutoksia ja mielenliikkeitä. Me!

N Nää naamat nään. Nielaisen. Nää naamat naulitsee. Nostan naamani niiden nähtäväksi. Näin sen on oltava.

O Oikeassa. Oikeaan. Oikein.

P Pysähdyn. Pelkään, mutta paljon vähemmän juuri nyt. Parasta olla täällä. Parempaa en voisi kuvitella. Puistattaa. Punastuttaa. Paikka tämä taitaa parantaa.

Q -kirjain on kirjaimista tarpeettomin. Sille ei yksinkertaisesti ole omaa paikkaa muiden aakkoskirjainten joukossa. Ei taitoja, tarpeeksi kiinnostusta tai tilaa onnistumiselle. Onneksi tämä teksti ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

R Tässä paikassa vallitsee jokin valtavan rakkauden ilmapiiri. Porukassa on hurrrjat määrät tekemisen intoa ja uuden oppimisen riemua. Ps. Raita on rautaa!

S Superopettavaista ja ajatuksia herättävää tekemistä. Syy-seuraussuhteiden löytämistä ja siistejä tyyppejä. Siitä koostuu mun Lahti.

T Tääl tehään täysillä! Toivottavasti tullaa toimeen tavalla tai toisella! Timo tykittää tujuu tsettii!

U Unohtumaton tunne, hengittää samaa ilmaa, toiveita, unelmia ja tavoitteita 20 uuden ihmisen kanssa. Uskaliaat, rohkeat ja vaikuttavat Minä-esitykset porautuivat sydämeen, kuten esittäjänsäkin.

V Viime vuoden vuosikurssini vaihduttua vieraaseen välillä (vaikkakin vähentyvästi) vielä viivyn vanhassa. Vaan voi veljet! Voi veljeyttä, välittömyyttä, vapautusta: vasta virrassanne voin valjastaa "viisauteni", voimavarani. Välittää. Välittää vilpittömästi. Välittää vanhaa, vaihtoehtoista, vaihtua, vahvistua.

Jokaisella askeleella

Kului yhdeksän viikkoa ja koitti syysloma. Kolmen metrin mittaiselle paperille oli kirjoitettu kaikki se, mitä näiden viikkojen aikana oli ehtinyt tapahtua. Oli kulunut ¼ lukuvuodesta. Olin pelannut kerran jalkapalloa, toisella kerralla seurasin sivusta pohtien pelaamisen ja näyttelemisen yhtymäkohtia, kolmannella kerralla valmensin joukkueeni voittoon. Olin tanssinut kerran etsien omaa tapaani liikkua ja tutkaillut useasti sitä, miten luokkatoverini liikkuivat kukin omalla erityislaatuisella tavallaan. Olin tehnyt kuperkeikkoja ja jännittänyt vieressä uskaliaiden ensimmäisiä voltteja.



Ehdin jo palauttaa päivystyksestä saamani kyynärsauvat. Kivimaan uimahallissa on tuttuja kasvoja. Siellä huikataan vastaantulijoille huomenet ja mietitään, miten Pelicansin peli sujui edellisiltana.
      Syyslomalla ensimmäinen leikkaus, joululomalla toinen. Ehdin palauttaa jo toiset ja kolmannetkin kyynärsauvat, sain neljännet. Pakkasin loman päätteeksi auton takakonttiin kuntopyörän, ohjaaja katsahtaa palautteessa ensin pyörään ja sitten näyttelijöiden joukkioon etsiessään katsellaan minua.

     Kuvat: Satumaari Ventelä / Kauppalehti 

Ulkona pyrytti lunta, bussit olivat myöhässä aikataulustaan. Vastapäätä istuva nainen tokaisi, että ”noilla on varmaan kiva könkätä tuolla hangessa.” Kerran en könkännyt ja kaaduin suojatien liukkauteen. Huusin korttelin päähän, hengitin ja viikon päästä taivuin samoihin asteisiin. Nyt jo hieman enemmän.
      Läsnä tämä on jatkuvasti. Jokaisella askeleella. Aamupalalla kolme lasia: appelsiinimehua, beroccaa ja panacodia. Tulee tekstiviesti, jossa kysytään, miten fysioterapia sujui. Kehuja olen saanut siitä, miten hienosti kävelen. Valtavasti taputuksia selkään. Kantoapua kerroksesta viidenteen.



Vieressäni oleva totesi kerran, että
”Sinä tulet oppimaan jotain sellaista, mitä kukaan meistä muista ei voi oppia.” 

-Riikka

Josta joku minut näkenee

Keho tuottaa värisevän aallon. Näin kuvaisin ensimmäistä kertaa, kun sain kehostani irti sävelpuhtaan äänen. Ennen elokuuta en ole koskaan laulanut, en ainakaan oikein, tai tiennyt mitä se on. Tämä uskomaton instrumentti, johon olen päässyt opistolla tutustumaan aivan uudella tavalla sekä lämmittää, että lähentää minua itseni kanssa. Ääni on uskomaton. Minulla on ääni.

08/2015
Vaikka puhun sanoilla ja merkitsen 
Uskon olevani yksi haaleneva 
Kuva josta joku minut näkenee 
Ja heittää murjottuna roskikseen 
Voin olla avuksi ja siis tietenkin 
Yritän parhaani ja olen läsnä 
Maailma vain ei näe minua 
Kuten minä haluaisin nähdä 

Impi portailla 

Laulaminen ja sen henkilökohtaisuus on minulle valtaisa ääri. On päiviä jolloin haluan vähiten olla sinut itseni kanssa, jolloin laulaminen ei onnistu. Kun tekniikka ei ole veressä, laulamisen taito on riippuva tunteista ja vireydestä. Laulaminen tuo minua lähemmäs itseäni, mutta sitä juuri välillä pelkäänkin: paljastaa itsestäni liikaa. Se altistaa tutkimaan tapaa olla olemassa ”olla äänessä, ilmaista ja tulkita maailmaa”. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia äänen kanssa, en tiedä kuinka sellainen lamauttaa, en omasta kokemuksesta. Uskon, että sen painoarvoa ei voi mitata. Olen löytänyt jotain todella arvokasta. Sen tiedän.

10/2015
Kun susta tuntui tältä 
Ettei maailmaasi ollut, 
Oli kaikki aika, ei ikeä 
Ja tunsit lämpöä, kykyä. 

Yhtymäkohtia

Olen täpinöissäni kevään lauluillasta jo nyt. En malta nähdä, missä vaiheessa ääneni on silloin. Kuinka paljon olen kehittynyt, sen näkee vasta sitten. Ennen sitä haluan uhmata itseäni ja ottaa haasteita; mennä epämukavuusalueelle, laulaa: Hekumaa!

-Joonas

Terkkuja kuplasta

”Hei Mikko, miten muuten siel Lahdessa menee?”

 

Hei sinä, tässä vastaus:

Täällä menee. Meinasin aluks kirjoittaa, että menee hyvin. Mut melkein ainahan kuulumisiin vastataan et hyvin menee jotenkin sen tarkemmin avaamatta et mitä oikeesti kuuluu. Välillä menee hyvin ja välillä huonosti. Mikä oikeesti on ees hyvin tai huonosti menemistä? Et kun hommat sujuu ja tunneilla on kivaa, ni menee hyvin ja vice versa? Mä luulen, että asia on itse asiassa just päinvastoin. Et silloin kun tuntuu vaikeelta ja on jotenkin tosi epävarma omasta tekemisestään, niin silloinhan sitä hyvin vasta meneekin. Koska silloin tietää, että horisontissa siintää jonkinlainen oivallus. Voi olla et se oivallus tapahtuu jo tunnin päästä tai ehkä parin kuukauden kuluttua. Tai sit siihen menee vuosia. Mut siksihän täällä ollaan; että vois oivaltaa – saada jonkinlaisen kosketuksen elämän totuudesta. Tai ainakin sen suunnasta suhteessa itseen.

Tuota äskeistä tänne Lahteen kuuluu. Tää on ollu melkoinen tutkimusmatka monella tasolla: minuuteen, luokkatovereihin, kouluun, Lahteen, maailmaan. Teatteriin, elämään. Vois kuvitella, että kun tekemistä riittää kellon ympäri, niin ei olis aikaa ajatella. Mut se taitaa olla just päinvastoin. Kun on taiteen kanssa jatkuvasti tekemisissä ja sitä kautta kosketuksissa itseensä – vapaa-ajan ollessa vähissä – niin silloin sitä aikaa ajatella vasta onkin. Kun ei ole aikaa paeta. Silloin on punnittavana oma teatterikäsitys, arvomaailma, minäkuva – huhhuh, koko elämä.

Mut metailut nyt sikseen. Vuosi on edennyt puoleen väliin ja tänään on tasan neljä kuukautta koulua jäljellä. Viime syksyn trialogidemot, hahmoravintolapäivä, esitykselliset kannanotot, lastennäytelmä, lauluilta ja ties mikä kaikki muu ovat enää kultaa kerääviä palasia sydämessä – mielessä niille ei ole enää tilaa. Siinä missä syksyllä painittiin neljänkin samanaikaisen proggiksen kanssa ja paineensietokyky oli koetuksella, niin nyt keväällä tähdätään vain yhteen: maaliskuun lopulla ensi-iltansa saavaan esitykseen Vapauttakaa Kuningas Oidipus. Enskariin on nyt vajaa pari kuukautta, ja mitä se lopputulos tulee olemaan, siitä ei kenelläkään ole vielä selkeää kuvaa. Proggista työstetään työryhmälähtöisesti ja mitään käsikirjoitusta tai edes juonta ei ole. Vain palasia ja dramaturgiaa kuvaava pyörremyrsky. Itse olen työryhmässä myös säveltäjän ja äänisuunnittelijan roolissa, mikä on aika jännittävää. Onneksi mulla on työparina ammattilaismuusikko Kalle, niin ei tarvitse yksin ihmetellä. Hyvää paskaa täältä tulee!

Tässäpä nyt mun tuumailut tältä kertaa, ehkä kirjoitan tänne tässä kevään aikana toistekin! TeaKin ja Nätyn ennakkotehtävien deadline sulkeutui tänään, joten niitäkään on enää turha murehtia. Oman twistinsä meitsin opiskeluihin on tuonut menemisiä rajoittava jalkapanta, sillä suoritan samaan aikaan valvontarangaistusta totaalikieltäytymisestä. Aika ihanteellinen vuosi hoitaa tällainen pois alta, kun ei tarvitse olla yksin.
Mutta nyt, oikein mahtia päivänjatkoa loskasta huolimatta: heittäytykää!

-Migis

Alkuun etydeillä

Tästä lähtee käyntiin Vapauttakaa Kuningas Oidipus -työryhmän blogi, jossa seurataan produktion valmistumista. Ensi-ilta koittaa 24.maaliskuuta Lahden Kansanopistossa. Aikaa siihen on vielä ruhtinaalliset 10 viikkoa.
Ensimmäisenä ovat vuorossa Oidipus-etydit, joita luodaan kolmessa eri ryhmässä, kolmen ohjaajan ohjauksessa. Etydin tarkoitus on olla vapaa lyhennelmä näytelmästä. Ohjaajat saivat tehtäväkseen miettiä, mitä teksti heidän mielestään käsittelee ja miten se tuodaan lavalle.

 
Yksi ohjaajista on viime vuoden Teatteri II-linjalla opiskellut Anni, joka on kirjoittunut ylös fiiliksiä etydin teosta ja menneistä harjoituksista:

”En osaa sanoa vielä paljoakaan. Oon laittanut työryhmäni kuuntelemaan musiikkia ja kävelemään salia ympäri. Minusta tuntuu, että puhun liikaa. Koitan olla kiirehtimättä kohti olematonta maalia. Me ollaan tutkimusmatkalla eikä valmista tule koskaan. Tämä ohjaajuus on mulle yhä uusi rooli. Se haastaa mun luontaista miellyttämisenhalua ja halua olla kaikkien kaveri. Kaikista haastavinta on avata suunsa ja käskeä. Tai pyytää. ”Apua. On hyvä sana, jota kannattaa käyttää”, sanoo työryhmän Kalle kun yritän epätoivoisesti ruuvailla varpaillani valoja korkealle telineeseen 158 senttimetrin varrellani. Ja taas lausun kiitoksen mielessäni siitä kuinka saan oppia näiltä ihmisiltä tässä ympärilläni. Minä niin tykkään näistä ihmisistä. Rakennan kuvia ja kuulen ääniä. Paljon musiikkia. Yllättävän paljon Kanye Westia. Kanye on mun Oidipus. Meillä on alku ja loppu. Välimaasto on taivallettavana. Tykkään lillua tässä välivaiheessa, kun kaikki on vielä nupullaan ja vain mä tiedän ja näen esityksen. Mä oon käynyt meidän etydin läpi mielessäni jo monta kertaa. Tykkään pitää sen omana salaisuutenani. On hauskaa pitää salaisuuksia. En osaa sanoa vielä muuta. Odotan innolla mihin tästä päädytään.”


Annin ohjauksessa näyttelee Kalle, joka kuvailee mennyttä treeniviikko näin:

”Lämmitetään keho ja aloitetaan työt. Ohjaaja kertoo vaihe vaiheelta enemmän ohjeita. Ei käsikirjoitusta, ei koreografiaa, ei mitään. Eletään tilanteessa ja omissa tunteissa. On hauskaa tehdä kaikkia harjoitteita, mutta samalla pohtii koko ajan, missä valmis teos on? Olen itse tottunut, että käsikirjoituksen pohjalta tehdään esitys, heti kohti lopputulosta. Nyt esitystä etsitään mutkien kautta ja ilman tietoa päämäärästä. On ilo heittäytyä ohjaajan matkaan ja Anni on niin ihanan rauhallinen, ettei paniikkia synny. On ihana huomata, että hänellä on langat käsissään ja minun ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että teen sen mitä hän pyytää, päästän irti ja hyppään tuntemattomaan.”

Etydejä ja sitten eteenpäin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa? Olethan matkalla mukana.