Kun voimattomuus on olemuksesi herra

”Kun huonot päivät päihittävät hyvät

ja kauniit kasvosi vääristyvät

etkä totuuksia osaa ominas pitää

eikä sydämessäsi liikahda mitään

etkä vierelles tahdo kutsua ketään

kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää”
– Jarkko Martikainen: Myrsky


Aion nyt puhua rehellisesti ja poiketa Internetin normista luoda itsestämme mahdollisimman edustava imago maailmalle pällisteltäväksi. Sillä tällä nimenomaisella hetkellä on vaikea löytää mitään ”kivaa” tai ”ihanaa” kerrottavaa.

Voin pahoin. Ja minua pelottaa.

Uskoni ja rakkauteni ovat järkkyneet ihmisiin ympärilläni. Olen todella väsynyt. Olen huutanut ja riidellyt, turhautunut ja tuskastunut luokkalaisiini suotta. Olen ollut välinpitämätön ja poissaoleva. Ja horisonttimme: valmis esitys ensi viikon torstaina, näyttää olevan vielä niin sietämättömän kaukana. Epätoivo synkistää mieleni.

Taiteen alttari vaatii jälleen ihmisuhrinsa.

Tämä vuosi on kuin vuoristorata äärettömän rakkauden ja käsittämättömän uupumuksen välillä. Ja tuo uupumus on juuri se, mikä ravitsee egon mustaa liekkiä. Itsekkyys ottaa ihmisestä vallan. Alkaa syyttely. Alkaa vastuun pakeneminen. Unohdan kuuluvani kollektiiviin. Erotan itseni laumastani. 

Vetäydyn.

Näen yhtä luokkalaistani vain silmänräpäyksen verran – kaikilla meistä on kiire, joten emme ehdi kuin vaihtaa muutaman sanasen. Tuntuu etten ole puhunut hänen kanssaan viikkoihin.

”Oot onnekas…sulla on ympärilläs ihmisiä, jotka aidosti välittää susta ja rakastaa sua”.

Vaikka jokainen väsynyt solu kehossani käskee minua huutamaan hänelle vastaan, tiedän että hän on lopulta oikeassa. Ihminen on erehtyväinen ja unohtaa niin helposti perimmäisen tehtävänsä täällä. 

Rakastaa. 

Pysähdyn tutkiskelemaan sitä kaikkea, mitä olemme jo saaneet aikaan. Tässä talossa on tehty työtä! Olemme osoitus siitä mihin ihminen kykenee yhdistyessään. Yksin en ole juuri mitään. Kaikki voima on kollektiivissamme. Ympärilläni on ihmisiä, jotka vahvistavat olemassaoloani. Meillä on vahva pyrkimys muuttaa ihmisten maailmankuvia, uudelleen järjestää heidän suhdettaan olevaan. Me pidämme yllä liekkiä, uskoa elämään. Me näemme mittaamatonta kauneutta toisissamme ja ympäristössämme ja olemme valmiit taistelemaan sen puolesta.

Me luomme toivoa. 

Ja me kutsumme kaikki tuohon suureen sotaan apatiaa ja epätoivoa vastaan, toivon ja rakkauden puolesta.

-Julius

Nyt on pakko avautua!

Syksy ei menny ihan niinku Strömsössä. Oli melko rankkaa ja yksinäistä. Rankkuuteen olin varautunut, mutta yksinäisyyden tunteeseen en. Mietin, miten himputissa on mahdollisista että olen yksinäisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni, vaikka ympärillä pörrää 20 ihmistä 24/7. Sitten joululomalla mä sen hokasin.

Olin kokenut ensimmäisen totaalisen lukkotilan näyttelijänä viime kesänä. Ensimmäistä kertaa näyttämö ei tuntunutkaan siltä maailman turvallisimmalta paikalta, jossa on helppo hengittää. Paikalta, jonne pääsyä odottaa malttamattomana saadakseen onnistumisen fiiliksen. Ei, en tuntenut onnistuvani vaan koin olevani huono ja kelvoton näyttelijä. Se tuska ja ahdistus loi sellaisen epävarmuuden minuun, jota en olisi ikinä uskonut kokevani.

Olin haljeta helpotuksesta, kun Teatterikoulutuksen Facebooksivulla julkaistiin nimeni. Siitä kumpusi toivonkipinä, etten minä voi aivan kelvoton olla. Kipinä ei kuitenkaan poistanut salakavalasti valtameren kokoiseksi kasvanutta epävarmuuden möykkyä sisälläni. En tunnista sitä, enkä varsinkaan huomannut sen vallanneen jo mielialaani. Olin alkanut keskittyä negatiivisiin ja väärin asioihin. En tajunnut kuinka jumittunut olin oman pääni sisään. En osannut enää raottaa katsettani nähdäkseni, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu.

Joululomalla onneksi oivalsin epävarmuuden möykyn ja epätoivoisen yrityksen peitellä sitä. Liian isoksi päästämäni möykky kontrolloi minua. Olin sen vanki. Minä olen jumissa ja lukossa - en lainkaan oma itseni.

Miten kukaan voisi nähdä millainen minä oikeasti olen, kun en anna kenenkään nähdä minua sellaisena kuin olen? Nyt on pakko avautua!

 

Tämän päätöksen tehneenä palasin joululomalta. Päätin olla avoimesti ja rehellisesti oma epävarma, rikkinäinen itseni. Suvi, joka ei yritä aina iloita ja miellyttää. Suvi, joka tällä hetkellä on täysin hukassa. Tämän myötä aloin taas havaitsemaan, mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtuu.

Tajusin, etten ole osannut olla läsnä hetkessä pitkiin aikoihin - en näyttämöllä enkä elämässä. Ajatukset ovat harhautuneet menneeseen, tulevaan tai siihen miltä näyttäydyn ja miten minun tulisi näyttäytyä muiden silmissä. Ei mikään ihme, etten ole onnistunut lavalla. Olen aina arvostanut näyttelijässä heittäytymistä, jota ei voi tapahtua ilman vahvaa läsnäoloa. Läsnäolo vaatii sitä, että osaa hengittää ja havaita eli yksinkertaisesti kuulla ja nähdä.

Vihdoin pystyin taas hengittämään, keskittymään tähän hetkeen. Näkemään sen tosiasian, etten minä ole yksin. Ympärilläni on kaksikymmentä uskomattoman upeaa ihmistä, jotka säteilevät intoa, valoa ja energiaa. Pikkuhiljaa he palauttivat minut mieleni vankilasta todellisuuteen ja muistuttivat siitä, että kaikki me täällä kamppailemme omien mörköjemme kanssa, eikä niitä kamppailuja tarvitse käydä yksin.

Olen kiitollinen että saan heidän kanssaan oppia, oivaltaa ja ennenkaikkea tunnustaa olevani epävarma ja keskeneräinen. Valmiiksi ei tarvitse koskaan tulla, mutta auki ja avoimena on pysyttävä. Muutoin oppi ja ihmiset eivät tavoita ydintä suojamuurien lävitse.

Kevätkään tuskin tulee menemään niinku Strömsössä, mutta minä aion nauttia kaikkine pyllähdyksineen hullunkuristen luokkatovereideni kanssa, sillä tämmöstä tää elämä parhaimmillaan on!

-Suvi

Peter Pan

Ylä-asteella mua sanottiin lapselliseks. Mä en ollut suosittu, koska tykkäsin larpata keskiaikaa Tampereen metsissä, katsoin leffoja ja perustin kerhon joka pyrki vapauttamaan jäsentensä nolot puolet. Luokan suosituimpia oli ne tytöt ja pojat, jotka kasvoi nopeimmin ja erottui mahdollisimman vähän massasta. Ollakseen suosittu oli myös tärkeetä, ettei omannut kriittistä ajattelua, tai aiheittanut julkisia selkkauksia. Ei siis ollut todellakaan ookoo innostua oikein mistään, tai olla avoimesti utelias.

Eihän tommosessa oo mitään järkeä. Onneks en oo enää ylä-asteella.

Onneks oon täällä Lahdessa, näiden tyyppien kanssa ja mun kämppis on Wenla Reimaluoto. Täällä me tutkitaan itsensä tuhonneita kulttuureita, mietitään mikä menee aina vikaan. Koitetaan keksiä miten paperin sais pysyyn seinässä parhaiten ja luetaan koulun historiasta sisällissodan aikana. Niin että oon aika innoissani tästä jutusta mitä nyt tehdään.

-Redu

Loman jälkeen Lahteen

Miks mä oon ollu hetkeäkään huolissani. Kaikki tulee menee niin hyvin. Oon nähny jo pari unta ensi-illasta. Aika fiaskoja molemmat. Timokin sano niissä vaan, että ”pitää pystyä sietään tätä keskeneräisyyttä.” Musta se oli hauskaa.

Luin meidän esityksen rungon nyt ensimmäistä kertaa. Ollaan häärätty omissa pienissä ryhmissä aika tietämättöminä siitä, mitä muut veivailee keskenään. Ja nyt kun mä luin ton aihion, niin multa tipahti useempi kymmenen kiloa harteilta ja kyyneleet valu pitkin poskia.

Jos mä jotain oon tän vuoden aikana saanut kokea niin ylpeyttä. Ylpeyttä mun ystävistä, jotka on niin hienoja, ettei mitään rajaa. Siks kai itkettää nytkin. Oon niin onnellinen ja ylpee. Ja helpottunut. 

Palatakseni siihen uneen. Se oli kyllä pirun jännä. Näyttämö oli ulkona, vähän kun sellanen kesäteatteri. Ja lava oli kutakuinkin kokonaan uima-allasta. Sitten me vuorotellen jotenkin rituaalinomaisesti sukellettiin sinne uima-altaaseen ja kaikki alasti - tottakai. Että varmaan sitten enskassa luvassa jotain yhtä maagista. Tai vielä maagisempaa. Kuka tietää?

Äsken ihmettelin, mihin kaikkien parittomien sukkien parit katoaa. Ja nyt ois aika tarttua taas repliikeihin. Aamulla hyppäänkin jo bussiin. Minä ja mun yhdeksän paritonta sukkaa.

Tuli vaan sellanen olo, että oon tosi onnekas, että saan loman jälkeen palata Lahteen. Tekemään taidetta niin, että väsyttää kehoa ja mieltä. Ei varmaan vois olla parempaa.
Lainaankin siis Robinia, aivan kuten kouluun päästyänikin. Parasta just nyt.

-Santra

ÄÄRI 26022016

”Ääri, ääretön = Äärettömällä voidaan tarkoittaa lukua, joka on kaikkia reaalilukuja suurempi. Sitä merkitään symbolilla ´∞´. Joukkoa kutsutaan äärettömäksi, jos se sisältää rajattoman määrän eri alkioita.”



Istun opistolla omassa huoneessa ja kirjoitan tätä. Huoneessa 520, perjantaina 26.2.2016. Kello on nyt 17:55. Selaan Wikipediaa.

Mun jokainen päiväkirjamerkintä alkaa samalla tavalla: paikka, päivä ja kellonaika. Kirjoitan, jotta ajatukset ja fiilikset jäisi talteen ja voisin ymmärtää niitä paremmin. Laitan ylös kysymyksiä ja keloja päivästä: jotkut asiat aukenee kun ne kirjoittaa ylös ja lukee joskus viikkojen päästä uudestaan. Tai vaikka vuoden kuluttua. Kahden. Jotkut pohdinnat ei tunnu ratkeavan, vaikka ne kuinka kääntelisi puhki, silti niiden ylös kirjaaminen aina auttaa ajatuksia kasvamaan. Virtaamaan eri suuntiin.

”Lahdessa. Maanantaina 17.8.2015. klo 09:XX
Ensimmäinen päivä. Ei olla vielä juurikaan puhuttu toisillemme mitään. Jotenkin se tuntuu paremmalta kuin itsestään kertominen. Meitä on niin monta, 21! 21 tyyppiä. Se tuntuu tosi suurelta määrältä. En ehkä vielä tajuakaan kuinka suurelta.”

Oon oppinut esittämään kysymyksiä ja pohtimaan vastauksia itseni kanssa, mutta myös yhdessä. Oppinut paremmin näkemään mitä teen ja minkä takia. Silti usein on niin vaikea nähdä asioita, jotka ovat kaikista lähimpänä.

Yhä ratkaisemattomia yhtälöitä:

huone 520 + 1 huonekaveri + x = tämä o n n i

5 aamuherätystä + yölliset keskustelut – hyvät yöunet + apollo + x = hymyilevä väsymys

Oidipus + TOIVO + x = teatteriesitys 

2500 muovipulloa + x + x – turha pelko = valmis lavastus

Ennen mä vastasin monesti kysymyksiin ”emmä tiiä”, edes miettimättä sen enempää. Nyt mä oon oppinut ettei kaikkea kannata pitää sisällään, vaikkei vastausta ehkä tietäisikään. Oon oppinut näkemään. Kyseenalaistamaan. Syöksymään! Vaikka matematiikassa ja yhtälöissä oonkin yhä surkea: en uskalla edes laskea kuinka monta päivää koulua on jäljellä. Aika yksinkertainen laskutoimitus.

Aika menee pelottavan nopeasti. Numeroita ei voi hallita. Onneksi kaikkeen ei tarvitse vastausta, sillä vastaukset ei ole aina niitä asioita joita tavoitella.

Oon jo saanut jotain ääretöntä.

-Heli