keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Terkkuja kuplasta

”Hei Mikko, miten muuten siel Lahdessa menee?”

  IMG_2420

Hei sinä, tässä vastaus:

Täällä menee. Meinasin aluks kirjoittaa, että menee hyvin. Mut melkein ainahan kuulumisiin vastataan et hyvin menee jotenkin sen tarkemmin avaamatta et mitä oikeesti kuuluu. Välillä menee hyvin ja välillä huonosti. Mikä oikeesti on ees hyvin tai huonosti menemistä? Et kun hommat sujuu ja tunneilla on kivaa, ni menee hyvin ja vice versa? Mä luulen, että asia on itse asiassa just päinvastoin. Et silloin kun tuntuu vaikeelta ja on jotenkin tosi epävarma omasta tekemisestään, niin silloinhan sitä hyvin vasta meneekin. Koska silloin tietää, että horisontissa siintää jonkinlainen oivallus. Voi olla et se oivallus tapahtuu jo tunnin päästä tai ehkä parin kuukauden kuluttua. Tai sit siihen menee vuosia. Mut siksihän täällä ollaan; että vois oivaltaa – saada jonkinlaisen kosketuksen elämän totuudesta. Tai ainakin sen suunnasta suhteessa itseen.

Tuota äskeistä tänne Lahteen kuuluu. Tää on ollu melkoinen tutkimusmatka monella tasolla: minuuteen, luokkatovereihin, kouluun, Lahteen, maailmaan. Teatteriin, elämään. Vois kuvitella, että kun tekemistä riittää kellon ympäri, niin ei olis aikaa ajatella. Mut se taitaa olla just päinvastoin. Kun on taiteen kanssa jatkuvasti tekemisissä ja sitä kautta kosketuksissa itseensä – vapaa-ajan ollessa vähissä – niin silloin sitä aikaa ajatella vasta onkin. Kun ei ole aikaa paeta. Silloin on punnittavana oma teatterikäsitys, arvomaailma, minäkuva – huhhuh, koko elämä.

Mut metailut nyt sikseen. Vuosi on edennyt puoleen väliin ja tänään on tasan neljä kuukautta koulua jäljellä. Viime syksyn trialogidemot, hahmoravintolapäivä, esitykselliset kannanotot, lastennäytelmä, lauluilta ja ties mikä kaikki muu ovat enää kultaa kerääviä palasia sydämessä – mielessä niille ei ole enää tilaa. Siinä missä syksyllä painittiin neljänkin samanaikaisen proggiksen kanssa ja paineensietokyky oli koetuksella, niin nyt keväällä tähdätään vain yhteen: maaliskuun lopulla ensi-iltansa saavaan esitykseen Vapauttakaa Kuningas Oidipus. Enskariin on nyt vajaa pari kuukautta, ja mitä se lopputulos tulee olemaan, siitä ei kenelläkään ole vielä selkeää kuvaa. Proggista työstetään työryhmälähtöisesti ja mitään käsikirjoitusta tai edes juonta ei ole. Vain palasia ja dramaturgiaa kuvaava pyörremyrsky. Itse olen työryhmässä myös säveltäjän ja äänisuunnittelijan roolissa, mikä on aika jännittävää. Onneksi mulla on työparina ammattilaismuusikko Kalle, niin ei tarvitse yksin ihmetellä. Hyvää paskaa täältä tulee!

Tässäpä nyt mun tuumailut tältä kertaa, ehkä kirjoitan tänne tässä kevään aikana toistekin! TeaKin ja Nätyn ennakkotehtävien deadline sulkeutui tänään, joten niitäkään on enää turha murehtia. Oman twistinsä meitsin opiskeluihin on tuonut menemisiä rajoittava jalkapanta, sillä suoritan samaan aikaan valvontarangaistusta totaalikieltäytymisestä. Aika ihanteellinen vuosi hoitaa tällainen pois alta, kun ei tarvitse olla yksin.
Mutta nyt, oikein mahtia päivänjatkoa loskasta huolimatta: heittäytykää!

-Migis

maanantai 18. tammikuuta 2016

Alkuun etydeillä

Tästä lähtee käyntiin Vapauttakaa Kuningas Oidipus -työryhmän blogi, jossa seurataan produktion valmistumista. Ensi-ilta koittaa 24.maaliskuuta Lahden Kansanopistossa. Aikaa siihen on vielä ruhtinaalliset 10 viikkoa.
Ensimmäisenä ovat vuorossa Oidipus-etydit, joita luodaan kolmessa eri ryhmässä, kolmen ohjaajan ohjauksessa. Etydin tarkoitus on olla vapaa lyhennelmä näytelmästä. Ohjaajat saivat tehtäväkseen miettiä, mitä teksti heidän mielestään käsittelee ja miten se tuodaan lavalle.

  Etydi1
Yksi ohjaajista on viime vuoden Teatteri II-linjalla opiskellut Anni, joka on kirjoittunut ylös fiiliksiä etydin teosta ja menneistä harjoituksista:

En osaa sanoa vielä paljoakaan. Oon laittanut työryhmäni kuuntelemaan musiikkia ja kävelemään salia ympäri. Minusta tuntuu, että puhun liikaa. Koitan olla kiirehtimättä kohti olematonta maalia. Me ollaan tutkimusmatkalla eikä valmista tule koskaan. Tämä ohjaajuus on mulle yhä uusi rooli. Se haastaa mun luontaista miellyttämisenhalua ja halua olla kaikkien kaveri. Kaikista haastavinta on avata suunsa ja käskeä. Tai pyytää. ”Apua. On hyvä sana, jota kannattaa käyttää”, sanoo työryhmän Kalle kun yritän epätoivoisesti ruuvailla varpaillani valoja korkealle telineeseen 158 senttimetrin varrellani. Ja taas lausun kiitoksen mielessäni siitä kuinka saan oppia näiltä ihmisiltä tässä ympärilläni. Minä niin tykkään näistä ihmisistä. Rakennan kuvia ja kuulen ääniä. Paljon musiikkia. Yllättävän paljon Kanye Westia. Kanye on mun Oidipus. Meillä on alku ja loppu. Välimaasto on taivallettavana. Tykkään lillua tässä välivaiheessa, kun kaikki on vielä nupullaan ja vain mä tiedän ja näen esityksen. Mä oon käynyt meidän etydin läpi mielessäni jo monta kertaa. Tykkään pitää sen omana salaisuutenani. On hauskaa pitää salaisuuksia. En osaa sanoa vielä muuta. Odotan innolla mihin tästä päädytään.”

Etydi2
Annin ohjauksessa näyttelee Kalle, joka kuvailee mennyttä treeniviikko näin:

”Lämmitetään keho ja aloitetaan työt. Ohjaaja kertoo vaihe vaiheelta enemmän ohjeita. Ei käsikirjoitusta, ei koreografiaa, ei mitään. Eletään tilanteessa ja omissa tunteissa. On hauskaa tehdä kaikkia harjoitteita, mutta samalla pohtii koko ajan, missä valmis teos on? Olen itse tottunut, että käsikirjoituksen pohjalta tehdään esitys, heti kohti lopputulosta. Nyt esitystä etsitään mutkien kautta ja ilman tietoa päämäärästä. On ilo heittäytyä ohjaajan matkaan ja Anni on niin ihanan rauhallinen, ettei paniikkia synny. On ihana huomata, että hänellä on langat käsissään ja minun ei tarvitse huolehtia kuin siitä, että teen sen mitä hän pyytää, päästän irti ja hyppään tuntemattomaan.”

Etydejä ja sitten eteenpäin, mitä seuraavaksi onkaan luvassa? Olethan matkalla mukana.